·| Etusivu |· ·| Yhdistys |· ·| Retket |· ·| Tapahtumat |· ·| Liity |· ·| Linkit |·
URHO KEKKOSEN KANSALLISPUISTON MAISEMISSA

Urho Kekkosen kansallispuisto, jo nimi kalskahtaa komealta. Kekkonen oli monumentti mieheksi, kalamies ja eräretkeilijä. Hän, jos joku, kulki omia polkujaan. Mitä sitten mieleen jää, Kekkosen jalanjäljillä kävelystä.

Mikähän meidät kaikki, naiset ja miehet, houkutteli taas kerran erämaisemiin, nyt Saariselän luontoon. Joku vahva vietti, halu pistää itsensä koetukselle. Melkein vimma nähdä Lapin tuntureita ja päästä samalla myös jostakin eroon, tavallisesta ja helposta.

Retken odotus alkoi tammikuussa, kun ilmoittauduimme matkaan. Lähtijöiden joukko taisi aavistuksen kuukausien mittaan muuttua. Matti sai kuitenkin vaelluksen johtajana vedettäväkseen kahdeksan innokasta vaeltajaa, jotka onneksi pistivät jalkaa toisen eteen ilman vetoapua omin kintuin.

Mukana oli seitsemän vaelluskokemuksella varustettua naista: Terttu, Hilkka, Raili, Kaarina, Mirja, Satu ja Sini. Lisäksi joukkoa vahvisti yksi tunturivaelluksella ensikertalainen mies, Ismo, jolla kuitenkin taisi olla kartta, kompassi ja suunta parhaiten hallussa. Ismosta tuli matkan rakas lapsi myös siinä mielessä, että hän sai matkalla monta nimeä, joista tunnetuin oli "Iloinen Ilari". Ei nimi miestä pahenna, eikä mies nimeä.

Yläneeltä matka alkoi aamuyön tunteina 11.8.2007 lauantaita vasten yöllä. Alle merkinnyt oli startannut Mirjan kanssa jo edellisenä iltana junassa makuuvaunulla - mutta perille päästiin yhtä kaikki yöksi Kiilopään mahtavaan kelohonkahuvilaan.

Sunnuntai 12.8.2007 oli ensimmäinen varsinainen vaelluspäivä. Kiilopäälle jäi reipas päiväretkijoukkue. Tämän ryhmän päivämatkat olivat nekin reippaita jopa 15 kilometrin patikkataipaleita.

Sunnuntaiaamuna vielä pakattiin rinkkoja ja mietittiin ankarasti, miksi se painaa. Voisiko jostain luopua. Ajattelin, että itikkamyrkky on varmaan aivan turhaa - mutta pakkasin sen onneksi, suureksi onneksi, kuitenkin mukaan.

Taksikyyti kuljetti meidät Kiilopäältä Raja-Joosepin maastoon. Matkalla Matti sai puhelun: meitä olisi odottanut toinenkin taksi Kiilopäällä. Taksikyytivaraus oli onnistunut yli odotusten, yrittäjä oli varmistanut kyydittäjän peräti kahteen kertaan.

Taksilla pyyhkäisimme aivan rajaylityspaikan ohitse. Matka jatkui vielä hiekkaista pikkutietä syvemmälle erämaahan keltaisia rajavyöhykkeen merkkejä sivuten. Viimein oltiin perillä. Sitä hetkeä oli odotettu.

Rinkat selässä tehtiin retken ensimmäinen joenylitys riippusiltaa pitkin. Hyvästi sivistys - vaikka matkapuhelimia ei kotiin jätettykään. Ja todistettavasti Sonera on yhteyksistä luotettavin.

Jo parin sadan metrin päässä oli ensimmäinen kahlausurakka, suhteellisen vuolaasti virtaavan joen ylitys. Matti näytti ryhmänjohtajana mallia. Lahkeet käärittiin rullalle ja rinkan lannevyö oli pidettävä auki. Lotto ja Luttojokivarren vastarannalla meitä tervehtivätkin intoa inisten mäkäräiset ja hyttyset.

Ensimmäiset kilometrit olivat totuttelua rinkkaan. Maasto myötäili jokirantaa. Suomujoki oli kaunis, välillä sen kohina loittoni ja kävelimme karulla männikkökankaalla. Ylämäkikumpareet pistivät vähän huokaisemaan. Matkaa tehtiin alkuun täysien rinkkojen alla.

Suomuoja vaihtui Pahaojan maastoon. Suon ylitykset pistivät miettimään, kun polku heikkeni pieniksi jäljiksi maastossa. Soiden yli päästiin niin kuin pitikin, suon pinta oli märkä, mutta kantava.

Viimeisillä sadoilla metreillä oranssinpunaiset lakat antoivat hiukan tarvittavaa lisäenergiaa. Ja viimein oltiin perillä. Ensimmäinen vaellusilta päättyi Jyrkkävaaran autiotuvan maastoon. Pieni kirkasvetinen lampi houkutteli meidät oitis kylmään virkistävään kylpyyn. Teltoille löytyivät hyvät paikat, mutta mäkäräiset tai pahalaiset polttiaiset tunkivat teltanpystyttäjien silmiin.

Leirinuotiokin saatiin syttymään. Osa väestä vetäytyi ruuanlaittoon autiotupaan suojaan öttiäisiltä, mutta nokipannun alla savuava nuotio karkotti myös hyttyset tiehensä.

Aamulla 13.8. herättiin mukavan telttayön jälkeen. Oli maanantai, mutta kukapa sitä enää muisti, aika oli jätetty säilytykseen Kiilopäälle.

Nokipannukahvit pistettiin taas ennen aamuseitsemää porisemaan ja puurovesi keitettiin trangialla. Ja ihan melkein puoli yhdeksältä aamulla päästiin taas jatkamaan taivalta.

Jyrkkävaaralta startattiin kohti Muorravaarakan autiotupaa. Maasto tarjosi edelleen männikkökangasta ja reitti kulki joen tuntumassa. Harrrijoen ylityksessä testattiin tukilla tasapainoilutaitoja. Vaelluksenjohtajan ohjeet olivat hyvät, nyt koettiin myös se, että kun tasapaino liukkaalla tukilla pettää, on tosiaan hyvä, että rinkan lantiovyö on irti ja kulkija pääsee pinteestä vuolaassa virrassa.

Taivallettiin ja taas taivallettiin, tunteja eteenpäin. Välillä puheensorina oli vilkasta, mutta kun väki väsyi, keskitettiin voimat jalkojen pistämiseen toisen eteen. Ensimmäiset rakot alkoivat varmasti muhia vaelluskenkien sisällä. Joku huomasi jo, että hyvien matkakavereiden, tuttujen vaelluskenkien gore-texit olivat tehneet tepposet, vesi ei pysynytkään ulkopuolella. Ja hyttysetkin vaivasivat. Mutta se, joka ei vaivaa halunnut nähdä eikä väsymystä kokea, ei olisi halunnut vaelluksellekaan.

Suorastaan paratiisinomainen hetki koettiin pienen puron ylityspaikalla. Yllättävä tuulenhenki osui taukopaikkaamme. Aurinkokin näytti naamansa. Pysähdyimme ja heittäydyimme varvikkoon aloillemme. Mikä ihana tuulenvire, joka vei mennessään väsymyksen ja kiusalliset itikat. Juuri tältä vaelluksen piti tuntuakin. Nautimme täysillä.

Muorravaarakanjoen rantalaavulla vietettiin päivän lounastauko. Ripeästi kaivettiin trangiat porisemaan. Alle otettiin kuumaa keittoa, päälle mustaa kahvia. "Ja eiköhän taas jatketa", sanoi Matti ja niin taas mentiin uusin voimin.

Ohitimme huikaisevan kauniita pieniä lampia, jotka kuitenkin sivuutettiin uupuneen taivalluksen tahtiin. Viimein oltiin perillä kohisevan veden äärellä Muorravaarakassa. Meitä tervehtivät uudet ystävät, maata pitkin vilistävät ärhäkät muurahaiset. Läpi yön taustamusiikkia soitti lempeästi kohiseva joki.

Aamulla 14.8. oli ohjelmassa jälleen päivittäinen aamu-uinti. Joki antoi haastetta, vesi oli niin matalalla että vatsa ja selkäpuoli oli kasteltava jääkylmässä vedessä erikseen, kokovartaloupotus ei onnistunut.

Aamulla housunpuntit kiverrettiin jälleen korkealle ja matka jatkui yli joen. Maastokin antoi lupauksen siitä, että viimein päästään jokilaaksoista korkeuksiin. Mukavaa loivaa nousua ja toivo siitä, että pääsisimme puu- ja hyttysrajan tuolle puolen.

Pirunportti kutsui salaperäisenä, sumun verhoamana. Sumu peitti kivistä maisemaa, mutta tavallaan teki kokemuksesta erikoisen. Lunta ei ikilumisessa Pirunportissa tällä kertaa ollut. Sade ja lämpö olivat vieneet valkoisen aarteen mennessään. Silti paikassa oli jotain ainutlaatuista, mieleenpainuvaa jylhyyttä.

Jatkoimme matkaa kivistä polkua eteenpäin. Läksimme seuraamaan tunturin rinnettä korkeuskäyrää ja pientä polunpohjaa myötäillen. Sumu näytti peittävän kaiken näkyvistään. Mutta jälleen meitä suosi sää. Yllättäen pilviverho repesi ja paljasti syvää kurunpohjaa, ympäröiviä tuntureita ja saimme aavistuksen siitä, mitä mahtavaa luontoa ympärillämme avautui.

Ja yhtä nopeasti sumu saarsi meidät jälleen pilviverhon sisään. Mutta kun Paratiisikuru oli allamme, taas repesi. Vihreä kurunpohja näytti nimensä veroiselta, olimme Paratiisin äärellä.

Laskeuduimme kuruun jyrkkääkin jyrkempää rinnettä. Lasku pisti miettimään, kumpi on lopulta suurempi haaste, ylämäen vai alamäen kulkeminen.

Paratiisikurun pohjalla heitimme rinkat selästämme ja kävelimme kurun perukoille, vesiputouksen ja erämaalammen äärelle. Miten jossain voi olla niin kaunista.

 

Ja matka jatkui. Paratiisikurusta kiipesimme taas tunturia ylös, reittiä tarkisteltiin välillä. Vaikka sakea sumu pisti epäilemään, valitulla reitillä pysyttiin ja viimein päästiin Pälkkimäojalle, märkinä ja nyt oikeasti väsyneinäkin.

Kummasti lämmin ruoka ja juoma jälleen kerran elvyttivät matkalaisten mielet ja kielet. Pälkkimäojan varrella näimme kanssakulkijoita vastarannan laavulla. Sieltä meille jo huudeltiinkin: "Luirojärven saunalla tavataan". Sauna oli mielessä joka iikalla. Polku oli onneksi tasaista maastoa, vaikkakin kengät jo lotisivat märkinä.

Vielä oli yksi etappi nähtävänä. Raappanan suloinen turvekammi käytiin katsomassa ja nimet pistettiin senkin vieraskirjaan. Vielä viimeinen ponnistus ja laulun lurautus, vielä yhdet pitkospuut ja vielä yksi ja vielä toinen silta ja vielä pieni polunpätkä. Ja perillä oltiin. Luirojärven rannalla meitä tervehti nuotio ja saunanpiipusta nouseva savu.

Saunan lämmittäjinä olivat nuoret vaeltajapojat, jotka pitivät saunanlämmitystä kunnia-asianaan. He pistivät parastaan. Naisten saunavuorolla löylyt olivat ankarat. Ne olivat ärhäkät. Ja senkin päälle ne olivat kipakat. Padassa kiehui ja porisi, kuuman veden kanssa läträäminen näytti jopa vaaralliselta, kun ripsakat emännät sekoittivat pesuvesiä.

Mutta Luirojärven vesi viilensi ja rauhoitti. Se hoiti vaeltajia sielua myöten.

Telttakylä hiljeni jälleen, aamulla oli luvassa pitkät unet ja lepopäivä.

Luirojärven rannalla herättiin 15.8. sumuiseen, apeanharmaaseen aamuun. Sokosti-tunturi oli tarkoitus valloittaa ja jättää rinkat Luirojärven rannalle lepäämään. Osa porukasta jätti Sokostin väliin ja otti päivän rauhallisesti.

Sokostia kohti lähdettiin, vaikka sumun keskellä ei ollut tunturista tai sen ääriviivoista tietoakaan. Halu oli kuitenkin kova huiputtaa tunturi, nähtiin sitä tai ei.

Ylöspäin mentiin suunnalla, polun ääriviivaa ei tunturin kupeessa nähnyt, kipusimme vain rakkaa myöten askel askeleelta varovasti ylöspäin. Kun pääsimme ylöspäin, sumu alkoi jo hiukan hälvetä. Ylhäällä huipulla juhlittiin Sokostia iloisin mielin sumupilven keskellä.

Matkanjohtaja yllätti meidät täysin, hänen vyölaukustaan kaivettiin esiin pieni kuohuviinipullo ja se tasattiin jokaiselle taivaltajalle. Juhlaan olikin aihetta. Me olimme huipulla.

Viimein saatiin myös yhteys kotiin, jopa päiväkotiin, josta tavoitettiin 4-vuotias Johannes. Alhaalta kuruista ei kännyköillä saanut yhteyttä iltaisin aina minnekään, mutta Sokostin huipulla Kolumbuskin oli voimissaan.

Ja jälleen, sää oli meille hyvin suosiollinen. Kun lähdimme huipulta alaspäin, Sokostin ylin huippu jäi yhä sumun sisään, mutta tuntureiden avarat muodot, Urho Kekkosen kansallispuiston upeat maisemat avautuivat silmiemme eteen.

Palasimme Luirojärveä kohti Jaurutuskurun kautta. Kurun pohjaa virtasi vesi. Se polveili lukemattomien pienten kallioputousten ja syvien kirkkaiden lampien kautta.

Retkeen tyytyväisinä palasimme Luirojärven rantaan. Meitä odotti taas sauna, tällä kertaa luonteeltaan lempeälöylyinen ja rauhallinen. Ilta Luirojärvellä oli satumaisen kaunis. Ja Satu sai sen hyvin tallennettua myös kamerallaan.

Luirojärven iltatunnelma oli huikaiseva, mutta yö oli viileä. Aamulla 16.8. teltan hämäryydessä uumoilimme jo harmaata ja märkää aamua, mutta kun vetoketju avattiin, paljastui totuus. Aamu oli jos mahdollista vielä iltaa kauniimpi. Pieni usva leijaili järven päällä, mutta taivas oli sininen ja sää kirkas. Arvelimme, että edessä olisi jopa uuvuttava ja kuuma päivä.

Matkaan startattiin tutulla aikataululla, puoli yhdeksän aikaan aamulla. Ensimmäisenä oli taas ylitettävä joki. Nyt matkanteko tuntui hauskalta, kengät olivat Luirojärven autiotuvan kaminan kuumottamassa kuivaushuoneessa viimein kuivuneet! Niitä kenkiä ei siis heti kasteltu uudelleen.

Ihoa vahvistettiin suojakertoimilla auringon porotusta vastaan. Aurinkoinen oli myös mieli ja maasto leppoisaa nousua ylöspäin.

Auh ja vielä kerran auh. Juuri ennen Tuiskukurua meille tuiskahteli parvi äkäisiä ampiaisia. Kolme vaeltajaa sai niistä polttavan jäljen kinttuihinsa. Nämä pistot olivat kirpeämpiä kuin Luirojärven saunan löylyt.

Tuiskukurussa pidettiin pientä päiväsiestaa, aurinkoinen sää vaihtui hiukan uhkaavaan pilvimaisemaan. Mahtaisiko ukkonen vielä jyräyttää meille.

Lounaan aikaan saimme jo pientä veden ripsuttelua niskaamme. Lähteen äärellä vietettiin vähän kosteahko lounas, ei ihan sanan parhaimmassa merkityksessä.

Matka jatkui kuitenkin komeassa maisemassa, Vintiläojaa reunustivat jylhät jyrkänteet. Pientä taukoa pidettiin hauskalla laavulla Kotalammen, Kustunlammen ja Kallenlammen tuntumassa. Matka jatkui ja vesisade alkoi uhata hiukan uupuneita kulkijoita. Matka alkoi painaa kintuissa, jälleen kerran. Suomujoki ylitettiin tukevaa siltaa pitkin, kuivin jaloin, vettä ripotteli vain taivaan suunnalta niskaan.

Vesisade vain kiusasi, mutta ei kastellut. Pääsimme hyvissä ajoin päivän tavoitteeseen Suomunruoktuun. Siellä kansainvälistä tunnelmaa toi vaeltaja, jota kukaan ei tainnut perin pohjin kuulustella, mutta joka kuitenkin kommunikoi englanniksi ja sai tuta, mitä suomalainen vaellusseura teettää. Olinhan siis vakaasti päättänyt mennä uimaan ja huuhtoa päivän rasitukset pois selkäpiitä myöten. Minkä minä sille saatoin, että tuo herra oli juuri tulossa astioitaan tiskaamaan. Tyynesti käänsin hänelle selkäni, ja hän tiettävästi minulle. Vaatteet pois ja jokeen, nopea kuivaus ja puhtaat, mikä on suhteellista, vaatteet päälle ja ihana lämmön tunne alkoi pistellä iholla. Mitä tuo kansainvälinen vaeltajakollega tästä kohtaamisesta joella arveli, jäi arvoitukseksi, enkä jäänyt kyselemään.

Kun trangia oli jälleen porissut ja vatsat olivat täyttyneet, oli jäljellä vain päivittäinen harrastus, rinkan perkuu. Juuri kun leväytin rinkan auki ja tarkoitus oli päästä tavaroiden kanssa nyt hyvään sopuun, sain kehotuksen käydä äkkiä vessassa, mikäli sellaista vielä suunnittelin. "Siellä alkaa varmaan sataa", Mirja varoitteli. Ja oli oikeassa. Juoksin vessaan ja juoksin takaisin. Ja kun pääsin muutama pisara niskassani takaisin telttaan, alkoi sade. Ja satoi. Ja satoi. Ja satoi. Vesisade kesti hamaan aamuun saakka.

Edessä oli onneksi viimeinen vaelluspäivä, elettiin päivää 17.8.. Satoi tai paistoi, siitä päivästä selvittäisiin. Aamukahvia keiteltiin katoksen alla. Suomunruoktun tupahiiri kävi välillä kurkkimassa, mahtaisiko meiltä pudota ruuanmurenia sillekin. Jälleen pistettiin rinkat ojennukseen ja startattiin viimeistä aamua tunturimaastossa.

Ja vielä kerran sää suosi meitä. Koko yön jatkunut sade hiipui. Ja kun jatkoimme matkaa, sade loppui kokonaan. Mahtava säidenhaltija.

Pientä rutinaa ja mutinaa aiheuttivat aamun taipaleella reitinvalinnat. Kun vastarannalla kulki polku, suorastaan valtatie, me taivalsimme pientä polkua, joka viimein loppui ja päädyimme loikkimaan suon poikki, yli joen, mutta pääsimme toki tavoittelemallemme laavulle.

Olimme lounaspaikassamme, mutta kello näytti vasta aamukymmentä. Paikka oli kuitenkin oivallinen, joten pistimme lounasnuotion palamaan. Kyllähän eväs maistuikin, kun aurinko kutitteli ihoa, kuivatteli varvikossa kostuneita kenkiä ja nuotio loi tunnelmaa.

Matka jatkui taas tunturinkuvetta eteenpäin. Äskeisestä suoreitistä tuskastuneena, eräs nimeltä mainitsematon, olisinko kuitenkin ollut minä, kylläkin purnasi, että miksi ei nyt voida mennä polkua pitkin, kun se kulki samaan suuntaan, eikä niin kaukanakaan. Viimein polulle päästiin, eikä sinne kyllä olisikaan kannattanut kiirehtiä. Polku oli kuin E18-valtatie. Monet kulkijat ja tunturia piiskaava sadevesi olivat levittäneet polun rumaksi ja leveäksi kivikkotieksi.

Mutta mielet olivat aurinkoiset. Matkaa oli jäljellä vain vähän. Viimein sää oli ylhäällä tuntureillakin selkeä ja maisemat avartuivat kuin ei koskaan.

Tuntureiden toiselta puolelta starttasivat jo päiväretkeilijät meitä vastaan. Yhteistuumin vielä kerran päätettiin lähteä polulta, kuljettiin kohti viimeistä tunturia, Kiilopään huippua, jossa moni porukasta ei ollut koskaan ennen käynyt. Porolaumakin tuli tervehtimään meitä kulkijoita.

Päiväretkeläisten myötä Huovinretken lippu saatiin liehumaan tunturissa. Oli hauska nähdä tuttuja kasvoja jotka tulivat vastaan. Meitä oli odotettu.

Samalla oli jo suorastaan haikeaa jättää taas tunturimaisemat taakseen. Luonto kuitenkin hoputti meitä pitämään kiirettä. Pilvet saavuttivat meitä kovalla vauhdilla. Ne tarjosivat aavistuksen vesisateesta, kun ripsuttelimme porraspolkua alas Kiilopään huipulta majapaikkaamme tunturin juurelle. Kiilopään juurella vielä punnittiin tyhjäksi syödyt rinkat. Ihan kevyitä ne eivät olleet kaikilla eväistä tyhjiksi syötyinäkään.

Ja sitten huojennettiin taakkaa, rinkka selästä ja mikä vastaanotto: mustikka- ja lakkakakkua, hyvää kuumaa kahvia ja iloista seuraa. Nyt ei jäänyt epäselväksi, että olimme tärkeitä ihmisiä ja meitä oli odotettu.

Viimeisen vaelluspäivän pölyt ja hiet haudutettiin pois Kiilopään savusaunan tummissa löylyissä. Sieltä kirmattiin välillä hyytävän kylmään veteen ja taas lämpöön. Kiilopään suojissa katselimme, miten vesisade nyt hakkasi maahan täydellä voimalla.

Iltapalaksi ei syötykään BlåBandin retkimuonaa, vaan poronkäristystä pitkässä pöydässä. Yllätykseksi meille oli varattu vielä tanssiparkettia ja mukavaa musiikkia. Pitkä oli kuitenkin ollut taival ja pitkä kotimatka oli vielä edessä, joten yksi jos toinenkin alkoi levitellä leukojaan jo iltayhdeksän aikaan. Pian suuri kelohonkahuvila hiljeni uneen, herätäkseen taas lähdön tunnelmiin seuraavana aamuna.

Lähtöitkuja ei itketty, lauantaiaamuna 18.8. väki hajaantui iloisin mielin eri autojen ja kulkupelien kyytiin. Yhteiseksi jäivät muistot, sadan kilometrin taivallus jokivarsilla, männikkökankailla ja tuntureilla. Reissu oli hieno ja se tehtiin hyvässä seurassa.

  Koko kansan liikuttaja vuodesta 1963