·| Etusivu |· ·| Yhdistys |· ·| Retket |· ·| Tapahtumat |· ·| Liity |· ·| Linkit |·
KILPISJÄRVI VKO 33, 2006, HALTIN HUIPUTTAJAT

Haltin huipulla.

Klo 03:00 lauantaiaamuna Säkylässä huoltoaseman pihalla autokulkue oli valmiina lähtöön määränpäänään Kilpisjärvi. Matkaa n. 1200 kilometriä . Autot täyteen lastattuina ihmisillä ja rinkoilla. Meidän automme oli ainoa, jossa oli vain 2 henkeä. Ajoimme kuskeja vaihdellen parinsadan kilometrin etapein, pysähtyen välillä jaloittelemaan ja kahvittelemaan. Muut kuin kuskit nukkuivat vaihtelevasti. Alkuillasta olimme perillä väsyneinä mutta tyytyväisinä, vaellusreissu oli vihdoin aluillaan. Tarkistelimme, säädimme ja pakkailimme vielä rinkkojamme, saunoimme ja menimme nukkumaan vuokratun, mukavuuksilla varustetun mökin ylisille. Jännitti hieman, koska en ollut tällaisella vaelluksella aiemmin ollut mukana, enkä ollut ainoa. Lähinnä jännitys oli sitä, että mietti jaksanko, kestääkö paikat, onko rinkka sittenkin liian painava, enhän ollut 15- 20 kiloa painavaa rinkkaa koskaan viikkoa raahannut. Armeijan ajoista on jo aikaa ja silloinen 20 kilometrin täyspakkausmarssi muistui vain hämärästi mieleen. Ihmettelin miksi se oli muka ollut niin raskasta, kun nyt olisin lähes viikon matkassa.

Yhdeksän kahdestakymmenestä matkaajasta jäi vuokramökkiin asumaan viikoksi ja tekisi pienempiä päiväretkiä. Vaellukselle lähtijöillä oli lähtö maastoon aikaisin aamulla, rinkat selkään ja odottamaan taksikyytiä. Ajoimme tilataksilla Norjan puolelle, josta vaelluksemme alkoi ja jonka tarkoituksena oli päästä käymään Haltin huipulla. Viisi yötä ja kuusi päivää tuntureilla.

Seurueemme oli jaettu viiteen kahden hengen telttaryhmään ja yksi itsekseen, joukkomme kunniakkaimman iän saavuttanut. Harva seitsenkymppinen enää käy Haltin huipulla. Telttaryhmät toimivat myös ruokakuntina; isompia kuin 2-3 hengen keitoksia olisi hankala valmistaa retkikeittimillä, joilla ateriat pääosin rakennettiin.

Ensimmäinen päivä oli ehkä kaikista helpoin, lihaksia ei vielä särkenyt, eivätkä ne tienneet mikä niitä odottaa. Matkanjohtajamme oli suunnitellut reittimme ja päiväetappimme valmiiksi, joten meidän tehtäväksemme jäi kulkea joukon mukana. Olin saanut rinkkani ilmeisesti hyvin selkääni, sillä meno tuntui mukavalta vielä muutamankin tunnin kuluttua. Löysimme lakkoja polun varrelta ja marssin pitkät tovit poimien niitä, en ollut tiennyt että näinkin pohjoisessa niitä olisi. Tuntureita oli ihana katsella, sää oli loistava, ehkä välillä jopa hieman liian kuuma, vaikka oli jo elokuun loppu. Miksen ostanut sitä uutta kameraa, eihän kännykameralla tällaisia maisemia saa vangittua, ajattelin moneen otteeseen.

Tunturikoivut vaihtuivat pikkuhiljaa vaivaiskoivuihin ja ymmärsin vihdoin miksi vaivaiskoivulla oli sellainen nimi. Ne olivat kertakaikkiaan pikkuruisia, vaivaisilla pikkusormenpään kokoisilla lehdillä varustettuja varpuja. Mustikoita löytyi sieltä täältä mutta variksenmarja valtasi alaa, niitä oli joka puolella. Maistuivat joidenkin mielestä jopa hyviltä ja niissä on paljon vitamiineja. Taivun kyllä mieluummin mustikkaan päin jos valita saa. Tosin variksenmarjahyytelö, jota myöhemmin ostimme, oli hyvää. Pidimme pieniä taukoja useasti, joka oli hyvä niille, jotka niitä tarvitsivat. Oli joukossa toki niitäkin, jotka mielellään olisivat jatkaneet pidemmälle. Hitaimman mukaan on mentävä, jotta joukko pysyy koossa.

Vaelluskengät, jotka hankin kuukauden ennen reissua, olivat loistavat. Ne oli sisäänajettu, ehkä hieman liian vähän, mutta kengät toimivat ja se on koko vaelluksen ehkä jopa tärkein asia. Kauniimmalla puoliskollani oli myös hyvät kengät, mutta sukkavalinta oli alkuun väärä ja se meinasi pilata koko vaelluksen. Sukkien aikaansaamat rakot nilkoissa ensimmäisen päivän jälkeen eivät olleet hyvä alku viikon vaellukselle.

Ensimmäisten päivien jälkeen sain oman osuuteni säryistä. Ongelmani oli hartiat ja niska, jotka kipeytyivät rinkan painosta. Myöhemmin totesimme, että rinkassa ei ollut tarpeeksi säätövaraa minulle, lantioni on liian kapea, jolloin liian suuri osa rinkan painosta lepäsi hartioilla, eikä lanteilla, kuten sen kuuluisi. Lihassärkyyn tarkoitetut voiteet olivat kovassa käytössä. Omituisin paikka, joka tuli kipeäksi, oli jalkapohjat. Epäilen vieläkin diagnosoimatonta lättäjalkaisuutta.

Iltaisin pesulla käyminen jäisissä puroissa tai järvissä sai veren kiertämään kipeytyneissä lihaksissa. Ensimmäiset yöt yövyimme teltoissa. Herätys aamuisin oli poikkeuksetta aikaisin, kuuden ja seitsemän tienoilla. Aamupuuro sekä kahvi maistuivat, kun ne Lapin kylmenevässä viimassa sai ensin keitettyä. Lounaaksi pussipastaa, välipalaksi blåbandin pikakeittoja ja kaikki oli hyvää. Tosin nälällä ja ulkoilmalla saattoi olla jotakin asian kanssa tekemistä. Päivisin tauoilla keitettiin myös kahvit tai kaakaot. Kahvi hupeni kokemattoman vaeltajan pussista aivan liian nopeasti. Ensi kerralla vähintään tuplasti kahvia sekä sokeria. Ehkä myös jonkin verran enemmän suklaata.

Käsivarren maisemassa silmä kirjaimellisesti lepää. Tunturit näyttävät ylväiltä, luonto on polulta poiketessa lähes koskemattoman oloista. Tuntuu hyvältä istua hiljaa kivellä, katsella pitkälle taivaanrantaan. Ainoa ääni on tuuli. Monin paikoin kuljimme pitkin rakkaa eli karkeaa kivikkoa. Pisin rakkataival kesti vähintään tunnin, jolloin tuli mietittyä, että siinä yksi syy miksi reissuun ei kannata lähteä itsekseen. Jos rikkoisi itsensä moisessa kivikossa, olisi apu todella vaikeasti saatavissa, kännykän ulottumattomissa. Päivien kuluessa maiseman käytyä "tutuksi", huomio alkoi kiinnittyä pieniin yksityiskohtiin. "Kasviasiantuntijoilla" oli kysyntää, kun polulla oli piskuinen värikäs kukka tai kukkien rypäs, keskellä ei mitään, kivikossa.

Päivä jona olimme lähdössä Haltin huipulle, näytti hyvin sateiselta ja sumuiselta. Mietimme pitäisikö odottaa, mutta päätimme kuitenkin lähteä. Jätimme rinkat autiotuvalle, jossa olimme yöpyneet. Otimme vain pienet reput mukaan syömisiä varten, jotta olisi kevyt kiivetä. Haltin rinne jyrkkeni pikkuhiljaa, mutta en ollut osannut arvata että se olisi niinkin jyrkkä loppua kohti. Pelkkää kiveä. Välillä pienempiä kiviä ja välillä kahden metrin järkäleitä. Hienoja kiviä myös, kerättäväksi asti. Eräs seurueemme jäsen muistetaan takuulla painavasta saaliistaan. Alaspäin katsoen näytti hurjalta vaikka Halti kuitenkin on vain tunturi. Ilma kylmeni ylhäällä lähelle nollaa ja tuuli kovasti. Pipo ja rukkaset tekivät tehtävänsä. Ikävä kyllä, päivä oli edelleen niin sumuinen että alaspäin ei huipulta nähnyt kuin muutaman kymmenen metriä. Haltin huipun pyykkiä kuvattiin useaan otteeseen ja tekstarit läheteltiin tutuille, puhelin toimi ensimmäisen kerran useaan päivään. Piipitys alkoi jo ennen huippua, kun puhelimet ymmärsivät olevansa kuuluvilla. Haltilta laskeutuminen tuntui vaarallisemmalta ja vaikeammalta kuin ylös kiipeäminen. Illalla olimme kaikki kuitenkin ehjänä takaisin. Autiotuvalla paistoikin jo aurinko. Hieman harmitti, vaan ehkä ensi kerralla sää sallii huipullakin.

Seuraavan päivän iltana pääsimme takaisin vuokramökille, jossa mökille jääneet odottivat täytekakun kera. Lämmin suihku ja löylyt kuumassa saunassa tekivät erittäin hyvää. Mieli oli ehkä kuitenkin hieman haikea. Jalat toipuivat viikossa.

- Esa Martiskainen

  Koko kansan liikuttaja vuodesta 1963